Tänä maanantaina tapahtui jotain täysin odottamatonta.
Esikoinen asteli muina typyinä keittiöön ja kysyi, että tarviitko äiti apua? Lause jatkui. "Voin laittaa Martalle kaakaota ja lähettää kouluun." Samassa hetkessä samainen tyttö jo tyhjensi astianpesukonetta ja kaavaili koiransa ulosvientiä.
Itselle tuli täysin epäuskoinen tunne. Piti oikein katsella ympärille, että kenen kodista heräsin uuteen viikkoon. Omassani onneksi olin.
Seuraavat hetket odotin, että koska alkaa vaivihkainen vihjailu. A) eurojen tarpeesta B) uudesta puhelimesta C) uudesta Applen tietokoneesta (mistä sekin on sinne mieleen iskostunut) D) ihan mitä tahansa muuta. Mutta ei. Ei mitään.
Voitte uskoa, että moiset yllätysaamut antaa uskoa, että joskus on osannut jotain tehdä oikein melkein mahdottomassa roolissa kasvattajana ja esimerkkinä. Tai edes sinnepäin. Ja onhan niitä tilanteita usein, mutta liian harvoin tulee pysähdyttyä ymmärtämään kuinka ne omat lapset on ymmärtänyt puheen. Usein aika tiukkasävyisenkin...
Kyllä näitten tyyppien kanssa kelpaa. Se ei tänä päivänä ole enää itsestäänselvyys. Hyvä meidän Anni ja Martta, ollaan teistä ylpeitä hra R:n kanssa, pus!!
Terveisin, äiskä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti