Voihan tylsyys

Silloin kun aika on pitkää, niin se on PIT-KÄÄ. Pari päivää kotona toipilaana aiheuttaa kirjoittajalle ehkä elinikäisen trauman. Ja hei, 5 päivää vielä jäljellä. Se tekee tuhottoman monta tuntia. Seinät tulee minuutti minuutilta lähemmäs.

Aurinko paistaa ulkona ja ilma suorastaan kutsuu ulos. Kelkkailukelit olisi vihdoin täällä kun jää kantaa jo, mutta enhän sitä odottanut kun muutaman kuukauden. Kelkka nököttää pihassa hylättynä. Ja minä sisällä.

Eikä noistakaan kovin paljon seuraa ole.

Mutta hei, olen tutustunut Viaplayn tarjontaan. Se on pelastunut totaaliselta tylsistymiseltä. Eilen katsoin elokuvan miehestä, jolla joka yö katoaa lähimuisti. Aamulla herätessään jokainen asia ja henkilö on uusi ja ennenkokematon. Jokainen asia, joka pitää vielä seuraavana päivänä muistaa, on muistilappujen ja sanelukoneen varassa. Jopa ihmiset. Haastetta asiaan toi tietysti nainen ja rakastuminen. Harvoilla on mahdollisuus rakastua joka päivä uudestaan samaan ihmiseen. Harvoilla, mutta kuitenkin joillakin. Eikä pelkästään elokuvissa. Aina löytyy joku uusi syy. Tai vanha, jonka näkee taas uudessa valossa. Mutta eihän se ihan noin simppeliä ole. Se vaatii myös itseltä halua ja kykyä nähdä toisessa ne ominaisuudet, jotka vetoaa ja vaikuttaa. Joka ikinen päivä. 

Ja vaatihan se toisinaan paljon. Ei ole pelkästään minä, vaan Sinä ja Minä ja me. Ja mikä parasta, se myös antaa paljon. All it´s up to you. 

Mutta sitähän se on, yhteiselämää. Helppoa ku heinänteko….

Tjaah, jos yksi elokuva teki tälläisen vaikutuksen, minkähän sitä huomenna katsoisi? Aikaa nimittäin on.

Mukavaa viikonloppua folks, täällä se on varmasti ainakin piiiiitkä.


-Päivi-