Lapsi

Ohoi,

En nyt juuri muista, että mistä, mutta jostain löysin alla olevan kuvan. Se porautui tärykalvolle kuin iskuporakoneen terä. Se oli varmasti se huono omatunto joka sitä terää iski.

Montakohan kertaa olen huokaissut syvään asioita, jotka ovat loppupeleissä täysin merkityksettömiä? Tuulikaapin kenkämeri, koneeseen laittamatta olevat astiat tai villakoirat sängyn alla.
Töistä tullessani, oven avattuani moron kanssa samaan hengenvetoon maininnut kuinka ärsyttävää on alkaa toinen työpäivä kotona ensimmäisen jälkeen.
Onko se tarpeellista? Eihän se ole. Siellä kotona odottaa kaksi tyttöä, jotka haluavat kertoa asioita, jotka päivän aikana on ollut merkityksellisiä. Hyvällä tai huonolla tavalla. Pienempi on soittanut jo muutamaan otteeseen odottaessaan äitiä kotiin. Vanhempi ei soita. Kotiin tullessa on pakko kurkata teiniluolan ovesta sisään, onko Applen akussa virtaa riittävästi.
Enhän toki halua, että lapsuudesta jää mieleen, että kuinka väsyttävää arki on. Onhan se, mutta he ehtivät sen todeta itse, mun ei tarvitse sitä mainostaa.

Tänään myös sain iskun vasten kasvoja kuopukselta. Se kirpaisi, mutta niin sen kuuluikin.

Hakiessani häntä töiden jälkeen mummilasta, oli muka kiire kotiin. Kiire sivoamaan, kiire ruuan laittoon, kiire pitämään kiirettä. Hoputin vaatteiden pukemisessa muutaman kerrankin kun Hänellä pakkasi jääde se kesken kun oli paljon kerrottavaa. Hoputin, kunnes Hän tokaisi:

ÄLÄ HOPUTA KOKO AJAN KUN MULLA ON SULLE ASIOITA!!

Se oli siinä. Suuni sulkeutui kerrasta. Toisin sanoen meni kiire ohi.

Kotiin päästyämme istahdin sängylle ja Hän kapusi syliin. Kertoi juurta jaksaen koko päivän kulun. Minä ja toinen perheen aikuisista kuuntelimme ja kommentoimme, syliin istahti myös esikko, ei sen kummempia huolia sydämellä, kunhan halusi liittyä mukaan.

Tätä tarvitaan, kiireettömyyttä ja aikaa. Arki ei ole ollenkaan niin kiireistä, etteikö tähän saa olla aikaa. Tänään lupaan muistaa, että arki on parhaassa tapauksessa niitä tiskejä ja kenkämeriä, ne saa olla. Ne ei tule syliin asti, mutta lapsi tulee. Rasittava arki siis sinne sängyn alle villakoirien sekaan. Täällä eletään vielä lapsuutta.

-Päivi-

Lapsi, joka saa hellyyttä, oppii rakastamaan.
Lapsi, jota rohkaistaan, oppii luottamaan itseensä.
Lapsi, jota kiitetään, oppii olemaan kiitollinen.
Lapsi, joka näkee annettavan omasta muille,
oppii olemaan huomaavainen.
Lapsi, joka saa tietoa, oppii tuntemaan viisauden.
Lapsi, joka elää onnellisena, löytää rakkauden.
– Ronald Russell -