Kesäloman alkumetrit alkoi molempien lapsien osalta leireilyllä, jota toki hartaasti odotettiin. Itsekkin itsekkäästi mietein, että oho, muutama lapsivapaa päivä, mitä lainkaan tekisi? Sitten iski todellisuus.
Yhtäkkiä lapsimäärä kotona oli laskenut dramaattisesti. Viikonloppuna oli omia ja lainalapsia, hirvittävä meno ja melske, kikatusta, touhotusta ja vilskettä riitti. Mutta eilen kotona oli enää koira, joka sekin tuntui olevan vähintään hämillään.
Nostaisiko jalat pöydälle ja ottaisi rennosti? Netflix? Kirja?
Kuinkahan leirillä menee? Laittaisko viestin?
Apua, mitä jos siellä ei olekkaan kivaa? Nallekin jäi kotiin. Pitäisikö se viedä? Onko puhelimessa varmasti äänet päällä?
Parempi puuhastella jotakin. Jos vaikka pikkaisen siivoisi. Ja sitten vielä vähän lisää. Ei auttanut itsensä uuvuttaminen mopin kanssa. Levottomuus jatkui. Illalla vierustoveri yritti lohdutella, että hyvin siellä menee, äidinkin pitäisi kuulemma yrittää nukkua!
What? Martta on ollut 9 tuntia leirillä ja tässä pitäisi emon alkaa nukkumaan? Sitten tuli viesti. Ja toinen. Noh, ehkä näiden avulla selviän yöstä. Onkohan se retkipatja kova? Ja tuleekohan uni helposti?
Toinen lähettää viestin: " Äiti, täällä on ihanaa"
SE-LE-VÄ.
Tulisivat nyt kotiin jo.
Pitkiä päiviä, sanon minä.
Kotiin unohtunut nallekin yrittää urheasti hymyillä. Tekohymy, sanon minä.
-Päivi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti