Kiitoradan päässä.

Joka kerta, kun klikkaan matkan maksuun, päässäni käy hetken ajan laskukone, joka naputtaa muutaman ajatuksen päähäni.

Kuten, "tälläkin potilla voisi hankkia sitä ja tuota, ostaa paljolti jotakin vaikka kotiin."

Kunnes otan siitä laskukoneesta patterin pois ja se hiljenee. Kyllä, rahalla, jota menee nelihenkisen perheen matkaan, kustantaisi paljon kaikkea.

Mutta, voiko sitä mitata rahassa, mitä matkustaminen antaa nyt vaikka perheen lapsille? Ei voi.

Vaikka päämäärässä olisi valtaosa turisteja, on aina mahdollisuus sukeltaa paikallisväestön joukkoon jossa meininki on jo erilaista. Ihmistaimet oppivat ymmärtämään, että elämää eletään muuallakin ja mahdollisesti hyvinkin eritavalla kuin kotihuudeilla.
Miten voi lapsi paremmin oppia ymmärtämään erilaisuutta, eri kulttuuria ja maailmaa, jos ei sitä näe, koe ja tunne? Kirjasta? Varmasti, mutta miten asiat voi tuntea lukemalla? Ei mitenkään.

Arvokasta oppia. Maailma muuttuu tällä hetkellä niin kovaa vauhtia ja mukana on pysyttävä.
Näe, koe ja opi. Kotona on juuret ja siivet kantaa. 

Entäs me aikuiset. Reissussa korostuu yhteispeli. Joko yhteispelin saumattomuus korostuu tai tilanteet kärjistyy. Joskus olen viettänyt viikon keski-ikäsen pariskunnan seinänaapurina, jossa nimenomaan kärjistyi negatiivisella tavalla. Huuto raikui varsinkin öisin.

Mulla on kiva reissukaveri. Se on kuin kala vedessä. Sopeutuu kaikkeen (muslimimaassa edes aamurukouskutsuhuutoherätys ei haitannut) On huoleton ja silminnähden nauttii olostaan. Heivaa puhelimensa viikoksi ja keskittyy perheeseensä.

Entäs minä sitten? Valtava ja iso kiitos äidille ja isälle, jotka ovat ottaneet lähestulkoon aina mukaan matkaan. Monet yhteiset reissut on kasvattaneet matkaamaan ja huolehtimaan itsestään muissa kun koto Suomen olosuhteissa. Se on suuri lahja vanhemmilta.
Siellä kiitoradan päässä mieli heittää riemuvoltteja, edessä on seikkailu, joka kantaa läpi monen monta arkipäivää.

Aurinkoa viikonloppuun!

-Päivi-