Kun olo on hyvä ja terveyttä riittää, ei tule ajatelleeksi, ainakaan kovin usein, että kuinka mahtavaa se on. Tulee ehkäpä harmiteltua sateista säätä tai tilin liian pientä saldoa.
Kun mukaan tulee jokapäiväinen vaiva, kipu, tai muu ikävä tuntemus, arkipäivä saa aivan uudet mittasuhteet. Tai paremminkin siitä päivästä selviäminen.
Lähipäivinä, leikkauksesta toipuessani on ollut aikaa ajatella asioita monella kantilta. Ajatus, joka menee kaiken edelle, on ollut se, että sairastuessa on todella lottovoitto syntyä Suomeen. Se, että omalla kohdalla taival oli pitkä ja kivulias on ainoastaan omaa syytä. Aina päällimmäinen ajatus oli, että huomenna on parempi päivä ja kyllä tämä tästä.
Toki lääkärissä tuli käytyä ja aina sai apua, sen mukaan mikä tilanne oli. Kunnes tilanne on se, että ei enää odotella sitä parempaa päivää ja ihmeparantumista.
Suomessa on erittäin koulutettuja lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa. Tässä kohtaa lähetän suuren sydämen sinne Poriin sisätautikirurgille sekä hoitohenkilökunnalle. Kiire on kova ja paine vähintäänkin mittava. Itse en pärjäisi tuntiakaan siinä paineessa ja hektisessä työssä, mitä nämä puurtajat siellä tekevät.
Laitoshuoltajat tekee vähintään yhtä arvokasta työta, mitä sairaanhoidon ammattilaiset. Ja aika harvoin siitä suurempaa kiitosta heruu. Mutta ei he varmasti sitä kiitoksen takia voi tehdäkään, kyllä tämänkaltaiset työt tarvitsee tietynlaisen kutsumuksen.
Summasummarum, pikkuhiljaa kotona alkaa toipuminen operaatiosta. Suurena tekijänä oma äiti, jonka empatiakyky on mittaamaton. Jollain sitä on annettu kauhakuormaajalla ja hän kuuluu siihen ryhmään. On suuri rikkaus omata luonteen piirre, josta välittyy lämpö, empatia ja sympatia. Vielä suurempi rikkaus on, että on äiti jolla nämä kaikki ominaisuudet on mitä suurimmassa määrin.
Hoitajana ja äitinä maailman parhain <3.
Eikä tässä kotihoidossa ole moitteen sanaa. Rami ja tytöt on mallikkaasti hoitanut tonttinsa. Ei ole tarvinnut huolehtia mistään. Pus!
Mukavaa lauantaita!
-Päivi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti