Jokaisella meistä on omanlainen luonne ja siihen pitkälti perustuu mikä vetää puoleensa. Martalla se on ilmiselvästi laji, jossa on vauhtia ja voin kuvitella, miten suuri nautinto tälle hurjapäälle on kun maisema vaihtuu ja nopeasti.
Toinen näistä, se vähemmän vauhtia kaipaava omaa luonnollisen vetovoiman, ööh, iPhoneensa. Pitäisikö tässä kohtaa hälytyskellojen kumista korvissa? Miksi tuo lapsi ei mene aikataulutetusti harrastuksesta toiseen? Miksi meitä vanhempia ei vaadita ajamaan pakoputki punaisena ympäri Satakuntaa? Onko tämä nyt syrjätymisvaarassa oleva nuori?
No juu, ei ole.
Harrastepakko, my ass. Jokainen tekee sitä, mihin luonnollisesti tuntee vetovoimaa. Kuopus viilettää mäkeä alas, jos lunta meille tänne asti saadaan. Kiipeää puuhun tuosta vaan, koska se on hänestä äärettömän hauskaa. Fillaroi pisin Pirkkalan mäkiä loputtomasti. Ja sitten kiipeää taas puuhun. Joskus jopa tömähtää maahan, purauttaa purut pois ja jatkaa. Onnellisena ja reippaana.
Esikko kuvaa. Paremmin kuin moni tuntemistani ihmisistä. Käsittelee kuvat ja joskus jopa laittaa niitä esille. Hän on taitava ja hänellä on silmää. Kaivaa loputtomasti kuvia, joista työstää suunnitelmia. Opettelee itse, etsii ja löytää. Tekee sitä mihin tuntee vetovoimaa ja kiinnostusta.
Miten mun lapsista voisikaan muuta odottaa? En tunne vetovoimaa töitten jälkeen lähteä ohjattuun ryhmäliikuntaan. Tunnen kyllä vetovoimaa lähteä duuniin oman firman hommiin illalla. Tunnen riemua sieltä palattuani ja tietäen saaneeni jotain aikaseksi.
Ehkä olisin parempi esimerkki lähtien harrastamaan, mutta tuskin voi tänäpäivänä huonoa esimerkkiä tästäkään saada.
Joskus ilmaisin miehelle syvän huoleni lasten vähäisestä kiinnostuksesta harrastuksia kohtaan. ( Tai ainakin harrastuksia, joita kaikki muutkin harrastaa...)Vastaus oli hyvinkin tarkka, suora ja sellainen kuin sieltä yleensä tulee. Ei jätä tulkinnan varaan.
" Meillä ei pakoteta mihinkään, eikä väkisin yritetä tuputtaa."
Selvä, hyvä ja kiitos, kivi tippui sydämeltä.
Ja yksi juttu, nyt ei saa ymmärtää väärin. On äärettömän hienoa, että joku löytää tulenpolttavan innon johonkin. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi kaikille. Ja kunhan se perustuu lapsen omaan tahtoon ja haluun.
Teemmekö tässä nyt suuren virheen, kun heitä ei viedä sinne harrastuksiin koko perheen voimin? Voi olla, että teemme. Se jää nähtäväksi. Toisaalta, jos veisimme vastentahtoisia lapsia harrasteesta toiseen, senkin varmaan löytäisimme edestä vielä joskus. Onneksi nämä lapset saavat suunsa auki ja ilmaisevat mikä kiinnostaa ja mikä ei. Ei jää siinäkään tulkinnan varaa. Ja hyvä niin.
He haluavat matkustaa ja nähdä maailmaa. Sitä heille on pystytty tarjoamaan, tytöt on lentänyt useampaan maahan ja sitä myöden oppinut arvostamaan kotimaataan. Mutta myöskin avannut silmiään muuhun maailmaan, oppinut hyväksymään erilaista ja tavanomaisuudesta poikkeavaa.
He tuntevat vetovoimaa matkustamiseen, mutta myös kotiin palaamiseen.
Jääkäämme odottamaan, tuleeko koululle tänä talvena jää, jossa luistellaan yhdessä ja päästäänkö mäkeen laskettelemaan koko perheen voimin. Ja ne kelkatkin kovin tirppoja kutkuttaa.
Tule siis talvi jo!
Summasummarum...
Jokaisella on luontainen vetovoima johonkin. Seuratkaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti