Voisinko saada kääpiöni takaisin?

Viimoisen puolen vuoden sisällä on tajuntaan tärähtänyt (sen lisäksi, että tajuan siirtyväni tänä vuonna seuraavalla vuosikymmenelle) fakta, että lapseni, nuo pienet palleroiset ovat kasvaneet.

KOKO AJAN PITÄÄ OLLA HUOLISSAAN JOSTAIN. Ennen oli huolenaiheena korvakipu, hukassa olevat lelut, tai joku muu aihealue, mikä tuntuisi tällä hetkellä erittäin hyvältä vaihtoehdolta.

Edellämainitut on vaihtuneet asioihin, jotka varmasti saa omassa päässä liian suuret mittasuhteet. Olenko liian ankara? Vaadinko liikaa? Kuinka tiukalla ohjat pitää pitää?

Mitä kaikkea tuolla maailmassa he eivät osaa varoa? Miten niistä kaikista osaa oikein varoittaa ja riittävästi suojella?
Kun lapsi lentää nenilleen, äiti putsaa ja puhaltaa, hoitaa ja lohduttaa. Mutta kun lapsi saa haavan sieluun, puhaltaminen ei riitä, mikä riittää? Kalauttaa haavan aiheuttaja kanveesiin?
No juu, sanottakoon nyt, että en ole kyllä paras myöskään noissa ensiapu asioissa. Viimeksi jouduin haavaa puhdistessa ottamaan hieman lukua kesken toimenpiteen.

Mutta kuitenkin. Mikään ei valmista tulevaan, kun pitelee vastasyntynyttä omaa vauvaa sylissä. Paitsi silloin jo tietää, että tätä syvempää rakkautta ei ole.

Yö on pitkä siinä kohtaa, kun tietää, että ne kaksi, jotka nukkuu turvallisesti sängyissään sillä hetkellä, alkaa levittämään siipiään. Ensin pariksi tunniksi, sitten ehkä enemmän. Poissa mun silmien alta.

Lohtua ja helpotusta tähän tuo muutama asia.

Ne ei ole tyhmiä, päinvastoin.
Ne noudattaa sääntöjä, 95 prosenttisesti.
Ne on turvassa, kotona.

Lisäksi kotona on suuren auktoriteetin ja ison sydämen omaava R, joka saa P:n rauhoittumaan, silloin kun tarvittaisiin paperipussiin hengittelyä.

Mutta anyway, saisinko nämä kääpiöni takaisin?

Tai ainakin muutaman paperipussin, in the case of emergency.

- Päivi-