Moron!
Olen useampaan suuntaan huokaillut tyytyväisyyttäni kotikaupunkiani kohtaan. Suunnaton tyytyväisyys on korostunut kun talviharrasteet ja minä olemme löytäneet toisemme.
Muutaman kilometrin päässä kotipihasta on paikka, jossa on mahdollisuus harrastaa talvisia lajeja.
Jos joku olisi sanonut pari vuotta sitten, että töitten jälkeen suuntaan hiihtoladulle omavalintaisesti, ilman pakotusta, olisin varmaan pitänyt vastapuolta täys foliopäänä. Hiihto ei ole missään tapauksessa kuulunut liikkumis top kymppiin. Johtuen niistä monistakin eri syistä. Eka mielikuva hiihdosta kuitenkin ajoittuu sinne tenava-aikaan, jolloin iskä osti äidille sukset (eikä ostos tapahtunut urheilukaupassa) ja eihän se hyvin päättynyt... Niin lähti sukset, mutta onneksi iskä sai jäädä.
Eikä se ala-asteen kouluhiihtokaan lapsena kovin mukavia muistoja jättänyt. Aamutuimiin, puolinukuksissa Järviset jalassa ei vaan toimi, kun puhutaan motivoivasta koululiikunnasta.
Mutta joku erikoinen ilmiö tapahtui taannoin, kun ladulle eksyin. Ei, se ei vieläkään tuntunut mukavalta, mutta se olotila sen jälkeen. Se oli mitä mainioin.
Kerta kerralta lähtö ladulle on helpottunut ja se paljon puhuttu veren maku suusta on hävinnyt.
Joka kerta suksi luistaa paremmin ja olotila on huipussa jälkeenpäin. Raikas pakkasilma ja nopeatempoinen liikkuminen on suht mukava yhdistelmä.
Molemmat lapset käy rinteessä ja pienempi varsin innokkaasti. Toki varusteita on päivitettävä kasvun mukaan, mutta se sijoitus kannattaa.
Tällä hetkellä ladut ja rinne on mukavassa kunnossa ja kaikkien käytettävissä. Ei auta siis jäädä kotiin makoilemaan ja vinkumaan mahdollisuuksien puutetta. Ystävääni lainatakseni: Elämässä ei vinkulelut pärjää.
Talvi on kiva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti